Olen pohtinut kuunnelman tekemistä nämä radion rakenteelliset puolet huomioiden, tai niitä kommentoiden. Radio on alkanut tuntumaan loistavalta paikalta käsiteitaiteelle. Mitä sinä näet nyt, kun kuuntelet tätä, ja tuliko tästä sitä myöten teatteria?
Eilen junassa istuessani oli samassa pienessä osastossa tyttö ja poika läppärin kanssa. He katsoivat elokuvaa niin, että äänet tulivat tietokoneen kaiuttimista. Kuulin siis elokuvaa, mutta en nähnyt. Äärimmäisen kiusallista yhteisen akustisen tilan täyttämistä. Mieleeni tuli, kuinka esimerkiksi saippuasarjat ovat rakennettu niin, että ääni hoitaa vähäisen ja ei-niin tärkeän osan informaation välityksestä. Muutoin ei baarit Suomessa olisi täynnä äänettömänä auki olevia televisioita. Tamperelaisessa pikkuisessa Rotvalli-baarissa niitä on muistini mukaan 4, useasti kaikki olivat eri kanavilla, jukeboksin tai radion soittaessa päivän hittejä. Ääni ilman kuvaa, kuten itse koin junassa, tuntuu todella hermostuttavalta. Ehkäpä kuunnelmaakin voisi ajatella tätä kautta? Millainen olisi kuunnelma joka ei maalaisi kuvia, vaan tuntuisi unohtaneen ne? Kuuluisi tehosteita, satunnaista huonolaatuista dialogia, dramaattisia musiikki-fillereitä, hiljaisuutta ja kuin huonotasoisesta tv-vastaanottimesta muistuttavaa suhinaa.
Lopuksi jotain aivan muuta.
Tämä on yksi tapaa pitää huoli yleisön uskollisuudesta:
http://diggnation.org/
Podcasteja, jonka aiheet valitaan sen mukaan, mitkä ovat olleen em. sivustolla digatuimpia keskustelun kohteita.
http://www.pseudopodium.org/repress/TheStarPit/index.html
Kuunnelma 60-luvulta Yhdysvalloista, huh mitkä musiikit! Ja mikä tempo! Tästä ehkä lisää myöhemmin. Nyt vihdoin kouluun.
Tunnisteet: Barry Truax, radio, ääniympäristö
posted by Kimmo Modig @ 10:33 ap.
0 Comments:
Lähetä kommentti
<< Home